Kotikirkko
”Kristus nousi kuolleista. Totisesti nousi.”
Hänen pyhyytensä Konstantinopolin patriarkka Bartholomeus kirjoitti 13.3.11 näin: ”Koko maailma katsoo raskaalla ja tuskaisella sydämellä Japanin maanjäristyksen tuhoa, joka on ollut kohtalokas lukuisille veljille ja sisarille nousevan auringon maassa ja muissa Tyynenmeren valtioissa. Kaikella kunnioituksella tieteen ja teknologian ihimiskunnan hyväksi tekemiä saavutuksia kohtaan, meidän on nyt luotava energian tuottamiseen keinoja, jotka ovat yhtä aikaa vihreämpiä ja luonnonvaroja säästävämpiä. Luojamme antoi meille auringon, tuulen, vedet ja valtameret, jotka voivat tuottaa meille kaiken tarvitsemamme energian. Ympäristöystävällisyyteen keskittynyt tiede ja teknologia on jo löytänyt keinot tuottaa kestävää ja ekosysteemiä varjelevaa energiaa. Miksi pidämme kiinni vaarallisista energian tuottamisen tavoista? Kohotamme Ekumeenisesta patriarkaatista palavan rukouksen Japanin ihmisten puolesta ja kutsumme samalla päättäjiä miettimään vaihtoehtoja atomienergian korvaamiseksi koko maailmassa.” (Ortodoksiviesti 3/11)
Munkki Serafim kirjoitti Ortodoksiviestissä (5/07) ihmisistä taivaan lähettiläinä seuraavasti: ”Mekö taivaan lähettiläitä? Suurlähetystöjen toimintaa tuntevat tietävät, että diplomaatteja on kahdenlaisia. Toiset käyttävät aikansa pelaamalla golfia ja juhlimalla toisten diplomaattien kanssa. Toiset taas ottavat työnsä tosissaan, tapaavat tavallisia kansalaisia, laajentavat maailmankuvaansa ja edustavansa maansa kulttuuria laaja-alaisesti. Sama koskee myös taivaan valtakunnan edustajia.”Tässäpä ohjetta ”suurlähettilään rooliin” myös itselle.
Kristillinen uskoni on alkanut lapsena kahden adventisti mummon mökissä Suomussalmella, jonne mummolassa käydessäni aina poikkesin. Iida ja Hertta käyttivät yltäkylläisesti aikaa selittämällä minulle Raamatun kertomuksia, vastaillen lapsen satoihin kysymyksiin ja rukoillen suojelusta minun elämääni. Olen iäti kiitollinen heille tästä jakamattomasta yksityisopetuksesta ja maailmasta, johon muilla ei ollut sillä hetkellä pääsyä.
Sekä isäni että äitini suvut ovat olleet ortodokseja aina isovanhempiini saakka, jotka käytännön syistä katkaisivat perinteen 1950-luvulla. Itse sain luterilaisen kasteen vauvana, mutta vaihdoin ortodoksikirkkoon vuonna 1994. Sanotaan, että pyhyys koetaan voimakkaammin lapsena ja nuorena siksi, että tällöin ei vielä ole vedetty rajoja ”pyhän” ja ”tavallisen” elämän välille. Lapsenusko kerran synnyttyään on kantanut minua elämäni taipaleella.
