Hanna Halmeenpää | hannahalmeenpaa.fi

Kirjoitus on julkaistu Luokanopettajalehden eduskuntavaalisivuston blogissa 01/2011.

Maamme perusopetus on tunnetusti korkeatasoista. Opettajat ovat hyvin koulutettuja ja motivoituneita työhönsä. Kunnissa ja eduskunnassa on pyrittävä vaikuttamaan asioihin jotka edistävät työrauhaa koulussa ja opettajien jaksamista työssään. Lasten kannalta tärkeitä asioita ovat lähikouluperiaate sekä opetuksen laadun yhdenvertaisuus. Näihin periaatteisiin päästäksemme, opetuksesta ei resursseja voi leikata. Koulutettu väestö on hyvinvoivan yhteiskunnan peruspilari, joka takaa hyvät edellytykset vaikeidenkin aikojen ylittämiseksi.

Tälläkin hetkellä opetusministeriö viisaasti tukee luokkakokojen pienentämistä. Vuoden 2011 hakemukset on jo jätetty ja kouluissa odotellaan toivottuja vastauksia – lisäystä tuntimääriin. Juuri luokkakokojen pienentäminen on järkevä ja konkreettinen toimintatapa työrauhan ja oppimisen edistämiseksi. Näin myös tukea tarvitsevat oppilaat saavat enemmän aikaa omalta opettajaltaan. Esimerkiksi 30 oppilaan 5-6 yhdysluokka voidaan tuen avulla jakaa kahteen 5-6 luokkaan, tai erilliseen 5 ja 6 luokkaan. Samalla perusteella voidaan jakaa myös suuria yksittäisiä luokkia.

Koulukuraattorit, -psykologit ja -terveydenhoitajat ovat tarpeellinen osa koulun arkea. Yhteistyössä eri tahojen kanssa lapselle tai nuorelle halutaan järjestää paras mahdollinen tuki. Monista kunnista kuraattori- ja psykologipalvelut kuitenkin yhä puuttuvat kokonaan. Lisäksi mm. perheneuvolat ovat täynnä, eikä kaikkia tapauksia saada käsittelyyn ajoissa. Lasten ja nuorten hyvinvointiin on panostettava yhä enemmän. Resursseja on suunnattava näiden tukitoimien lisäämiseen. Kuntia tulee patistaa henkilöstön palkkaamiseen tälle saralle.

Kunnissa on syytä huolehtia tarkoin myös koulurakennuksista, lastemme ja heidän peruskoulutuksestaan huolehtivan opettajakunnan työtiloista ja pitää ne asianmukaisessa kunnossa. Laiminlyönnit ylläpitohuollossa ja peruskorjauksissa kostautuvat useimmiten moninkertaisina murheina ja kustannuksina jälkikäteen. Resurssit on jaettava siten, etteivät koulujen korjaustarpeet jää budjetissa punakynän alle.

KEKE – mitä se on? Kestävää kehitystä lanseerataan nyt ympäri Suomen, kaikilla kouluilla. Tämä on oikea suuntaus opetushallituksen toiminnassa. Jokainen koulu saa haasteen parantaa omalta osaltaan kestävää kehitystä omista lähtökohdistaan. Koulujen toimintakulttuurien rakentaminen kestävän kehityksen periaatteiden mukaiseksi totuttaa lapset toimimaan ympäristöään huomioiden myös koulun jälkeen. Näin koditkin tulevat mukaan yhteiseen ponnistukseen ympäristömme suojelemiseksi. Nuorissa on tulevaisuus, yhä edelleen!

Hanna Halmeenpää (vihr.), Oulun vaalipiiri

Kirjoitus on julkaistu Kalevan Alakerta-palstalla 19.12.2010

Suuri ydinjätekuljetus pääsi 20 000 poliisin turvaamana marraskuun alussa perille jätteiden välivarastoon Pohjois-Saksan Gorlebenissä. Ydinjätekuljetukset Saksassa aiheuttavat massiivisia mielenosoituksia aina. Angela Merkelin hallituksen syyskuinen päätös pidentää maan ydinvoimaloiden käyttöikää noin 12 vuodella sai toista mieltä olevan kansan liikkeelle, ennätyssuurin joukoin. Aikaisemman päätöksen mukaan kaikki Saksan 17 ydinvoimalaa oli tarkoitus sulkea vuoteen 2022 mennessä. Myöskään uutiset (YLE 2.12.2010) syöpätapausten yleistymisestä Assen suolakaivoksiin haudattujen ydinjätteiden ympärillä eivät ole omiaan vähentämään saksalaisten jätehuolia.

EU:ssa komissio on hiljattain julkaissut ehdotuksensa pitkään odotetusta ydinjätedirektiivistä, jonka mukaan jäsenmaiden on ensisijaisesti laadittava kansalliset suunnitelmat ydinjätehuollostaan. Direktiiviesitys mahdollistaisi kuitenkin myös yhteistyön jäsenmaiden välillä siten, että keskitetyt ydinjäteratkaisut Euroopassa voisivat toteutua. Ydinjätteen tuonti ja vienti EU-maiden sisällä tullaan siis sallimaan, mikäli komission ehdotus menee läpi. Suomen kansallinen lainsäädäntö ei tällä hetkellä, toisin kuin vielä 1980-luvulla, salli ydinjätevientiä tai -tuontia. Ennen nykyistä lainsäädäntöämme Loviisan reaktoreiden jätettä kuljetettiin joitakin vuosia Suomesta entiseen Neuvostoliittoon. EU-maiden kansalliset lait olisi uudessa tilanteessa sopeutettava yhteiseen ydinjätedirektiiviin.

Suomi kuuluu kiistatta ydinjätehuollon teknologisen kehityksen kärkimaihin. Tutkimukset Olkiluodon Onkalossa ovat pitkällä. Syvällä kallioperässä vallitsevien olosuhteiden pysyvyydestä ja ennustettavuudesta ovat geologian asiantuntijat kuitenkin yhä erimielisiä. Korkea-aktiivisen jätteen ikisäilöksi suunniteltujen kuparikapseleiden korroosion kestävyydessä on Ruotsissa tehdyissä tutkimuksissa puolestaan havaittu tiettyjä epävarmuustekijöitä. Voisimme tulevaisuudessa silti olla varsin haluttu ydinjätekumppani monille Euroopan maille, vaikkapa Saksalle. Perustellusti voidaan myös kysyä, onko puuttuva ydinjätehuollon ratkaisu eräs saksalaisen energiayhtiö E.ON:in motiivi suurelle osakkuudelleen Pohjois-Suomeen voimalaa puuhaavassa Fennovoima Oy:ssä.

Talouslehti Capitalin artikkelissa lokakuussa 2006 jätteiden loppusijoitusta Gorlebenin suolakerrostumaan pidettiin ekologisesti ja taloudellisesti mielekkäänä, mutta poliittisesti hankalana. Samassa yhteydessä irvokkaalle tilanteelle ratkaisuksi esitettiin Keski-Euroopasta katsottuna varsin kaukaista ja harvaanasuttua Eurajoen Olkiluotoa. Miksei sinne voisi turvallisesti sijoittaa myös Saksan atomijätettä, jos siitä maksettaisiin asiallinen hinta? Tätä ratkaisua artikkelin mukaan oli tukemassa myös E.ON:in silloinen pääjohtaja Wulf Bernotat. Suomea voisi ajatella myös kaikkien EU-valtioiden yhteiseksi, keskitetyksi ydinjätteiden loppuvarastoksi, josta muun muassa aikaisempi energiakomissaari, espanjalainen Loyola de Palacio jo vuosia sitten rivien välissä selvästi puhui. Useimmat Euroopan maat eivät ole edelleenkään valmistautuneet ydinjätteidensä kansalliseen loppusijoittamiseen millään tavalla, vaan suunnittelevat säilyttävänsä niitä vuosikymmenestä toiseen välivarastoissa, lopullista ratkaisua odottamassa.

Fennovoimalle annettiin myönteisen periaatepäätöksen yhteydessä kuusi vuotta aikaa esittää tarkempi suunnitelma jätteidensä loppusijoituksesta. Fennovoiman yhteistyö Olkiluodon Onkaloa hallitsevan Posivan kanssa ei edelleenkään etene, eikä TVO:n ja Fortumin omistama Posiva ole varannut loppusijoitustilaa keskieurooppalaisten ydinvoimayhtiöiden jätteille. Sen sijaan Onkaloon kyllä sisältyvät tilavaraukset Fortumin haaveileman Loviisa 3:n jätteille, joiden tuottamiseen eduskunta ei ole myöntänyt edes periaatteellista lupaa. Asia on siis ajankohtainen jälleen seuraavalla vaalikaudella.

Elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen mukaan kaksi erillistä loppusijoituspaikkaa Suomessa voisi olla realistinen vaihtoehto. Ydinjätetarkoituksiin tutkittua kallioperää Suomessa on Olkiluodon ulkopuolellakin: Hyrynsalmi, Kuhmo, Äänekoski, Sievi. Nähtäväksi jää, nousevatko nämä tai jotkin muut Pohjois-Suomen paikkakunnat keskusteluun Fennovoiman kartoittaessa mahdollisuuksiaan ydinjäteratkaisuun ja kiinnostuvatko eurooppalaiset laajemminkin ydinjäteyhteistyöstä Suomen kanssa.  

Kirjoittaja on biologian ja maantiedon opettaja sekä Pro Hanhikivi ry:n varapuheenjohtaja

Kolumni julkaistu Keskipohjanmaassa  11.1.2010.

Vuoden vaihtuessa virastonimikkeinä historiaan jäivät mm. lääninhallitukset, työ- ja elinkeinokeskukset, tiepiirit, ympäristölupavirastot ja reilun vuosikymmenen eläneet alueelliset ympäristökeskukset, kun suuren luokan aluehallintouudistus ALKU saatiin puitua tämänhetkiseen tilaansa. Elämme nyt lääninhallitusten sijaan aluehallintovirastojen AVI-aikaa (alun perin ALLU:ksi nimitelty). Läänin maaherrojen sijaan alueellisen virkamieskunnan ja koko alueiden (läänien) johtohahmot ovatkin nyt aluehallintovirastojen ylijohtajia. Hieman hohdotonta, eikö totta? Vanhoja nimikkeitä onkin jo ehditty kaipailla takaisin, mm. Oulun läänin eläkkeelle jääneen maaherra Eino Siuruaisen suulla. ELY-kirjainkolmikkoon (ei sentään ELLU:un, kuten alun ALKUaan kaavailtiin) sullotut alueelliset virastot ovat nyt ainakin ulkoa päin tarkastellen sulassa sovussa sekaisin, kuin Ellun kanat ainakin. Ehkäpä ALKU jossain vaiheessa kuitenkin johtaa toivottuun loppuun eli byrokratian pelkistymiseen, toiminnan tehostumiseen ja ennen kaikkea säästöihin, joihin valtio pyrkii kaikilla tasoilla. Tehokasta työtä ainakin luulisi piisaavan, kun koko virastomassa viritellään uusiin kuoseihin, kirjekuoria ja verkkosivuja myöten. Pelkistymisen ja säästöjen kanssa lienee vähän niin ja näin, ainakin aluksi.

Kovin vahvasti tulta alleen ei kuitenkaan ottanut kansanedustaja Antti Rantakankaan tuorein uudistusvisio: ympäristöministeriön lakkauttaminen. Siinähän näppärästi päästäisiin eroon kiusallisesta, elintason, teollisuuden, tuotannon ja ties minkä kuningasideoiden jarruna olevasta, ympäristöasioiden hoitoon nimetystä miniteriöstä. Ympäristökeskukset kun jo saatiin ELY:yn piiloteltua. Eipähän ainakaan nimi enää kovin pahasti korvaan kalskahda. Mallia Rantakankaan malliin voisi hakea vuosituhannen alkupuolen Venäjältä, jossa ympäristöministeriössä lyötiin lappu luukulle ja kaikki ”ympäristöasiat” survottiin jättiläiseen nimeltä luonnonvaraministeriö. Näin menetellen mekin ainakin nimellisesti saisimme kaiken ympäristön täysimääräisesti hyödynnettäviksi luonnonvaroiksi, tehokkaaseen valtiohallinnon ohjaukseen ja käyttöön. Alta pois ympäristöarvot, luonnonvarat haltuun! Jäitä hattuun, älysi ympäristöministeri Lehtomäki puoluetoveriaan toppuutella. Rajansa kaikella, jopa ympäristönsuojelun polkemisella.

Rajojensa mukaisesti tässä saa jokainen koittaa elää ja hangessakin välillä tallustaa. Kööpenhaminan ilmastokokouksen mahalaskusta huolimatta saimme lopultakin kunnon talven pakkasineen. Syytä lienee muistaa, ettei lyhytaikaisilla sääilmiöillä kuitenkaan ole paljoa tekemistä pitkäaikaisten, vähintään 30 vuoden jaksoissa havainnoitavien ilmastoa koskevien tapahtumien kanssa. Nuo muutokset eivät pitkällä tähtäimellä valitettavasti paukkupakkasia lupaa, niitä voi tulla vielä ikävä, jos tarpeeksi vanhaksi elää! Nautitaan siis säästä, satoi, paistoi tai pakkasteli!

Julkaistu Keskipohjanmaassa 23.11.2009.

Kauppojen aukioloajat on nyt ”vapautettu” sunnuntaikaupan rajoitteista lähes täysin. Enää eivät kahleet kilise kauppiaiden riesana, vai kuinka? Aikaisempi käytäntö aukiolorajoitusten hölläämisestä mm. joulun alusajaksi oli kieltämättä erikoinen. Ikään kuin juuri joulun odotus ja suurimman kansanosan merkittävään juhlapyhään valmistautuminen olisi suorastaan edellyttänyt tauotonta kaupoissa ramppaamista oikean valmiustilan ja tunnelman saavuttamiseksi. Sunnuntaina kauppaan ja suklaakalenteri seinälle!

Nythän tämä joulun ostostarpeita korostava kauppahysterian lietsonta sai lievennystä, kun kansalle aukesi tarve ja mahdollisuus shoppailla joulua edeltävällä tarmokkuudella kaikkina vuodenaikoina. Lisää liikettä likviditeetille, lisää työtä (ja kustannuksia) kaupoille, lisää kulutusta, lisää liikennettä, lisää vapaa-ajan puutetta, lisää pyhäpäivähoitoa lapsiperheille ja päivähoitokustannuksia kunnille, lisää loppuun palaneita yrittäjiä… Olisiko tuo nyt kuitenkaan niin paha asia ollut, jos yksi viikonpäivä olisi säilynyt tahdiltaan hieman vähemmän kiivaana, vaikka kulutuksen kasvun kustannuksellakin?

Joidenkin pyörien on tarpeen pyöriä tauotta, viikon, jopa vuorokauden ympäri. Tällaisia ovat mm. terveydenhuoltoon, turvallisuuteen ja pelastustoimeen liittyvät palvelut. Suurin osa yhteiskunnassa tehtävästä työstä on kuitenkin mahdollista, jopa järkevää rajoittaa 5-6 –päiväiseen työviikkoon, mikä jättää työntekijöille ja yrittäjille perheineen mahdollisuuden tarpeelliseen yhteiseen lepohetkeen ja hieman rauhoittanee kaiken väestön tarvetta olla jatkuvasti menossa jonnekin. Kiire ja levon puute on yhteiskuntamme inhimillisellä tasolla yksi eniten pahoinvointia aiheuttavista tekijöistä.

Ehkä pahaa oloa voi jatkossa yrittää parannella yhä kiihtyvällä ostostahdilla. Toisiko mammona onnea sittenkin? Voisihan sitä kokeilla toistakin tapaa: viettää jonkin päivän kokonaan kotioloissa, käydä kylässä tuttavan luona tai kokata pikkuisen arkimuonaa paremman pöperön omaksi ja perheen iloksi. Viisaimmat osannevat jatkossakin pitää huolen levosta työn ja muiden rasitusten vastapainona, vaikkei yhteiskunta tästä tarpeesta huolehtimiseen välttämättä kannusta ja ohjaa.

Eräs arvostettu lastenpsykiatri mainitsee nykyajan vanhempien suurimmaksi synniksi jatkuvan kiireen ja ärtyisyyden. Lapset ”häiritsevät” aikuisten arkea liikaa. Ei ole tarpeeksi sellaista aikaa, joka ei vaatisi muuta kuin aitoa läsnäoloa lapsen tekemisissä. Lasten pitäisi oppia omatoimisiksi ja itsenäisiksi mahdollisimman varhain, ettei heidän tarvitsisi vaivata vanhempiaan ylen määrin. Itsenäisyys (lue: yksinäisyys) ei kuitenkaan korvaa vanhemman seuraa, tukea ja välittämistä. Rauhoittukaamme, edes yhtenä päivänä viikossa!

Kolumni julkaistu Keskipohjanmaassa 5.10.2009.

Kolmen eri yhtiön TVO:n, Fortumin ja Fennovoiman kilpajuoksuna valmistelemat periaatepäätöshakemukset ydinvoimalan lisärakentamisesta ovat parhaillaan työ- ja elinkeinoministeriön käsittelyssä. Aikanaan hakemukset siirtyvät valtioneuvostoon ja edelleen eduskuntaan, joka lopullisen ratkaisun päätöksestä sinetöi. Rakennetaanko siis uutta ydinvoimaa vai ei?  Energiankulutuksen väheneminen ja tavoitteet uusiutuvan energiantuotannon ja energiatehokkuuden lisäämisestä puhuvat omaa selkeää kieltään. Päätös tehdään kuitenkin poliittisin, toivottavasti sentään järkeviin faktoihin tukeutuvin perustein.

Yhtiöt lobbaavat hankesuunnitelmiaan paikallisella ja valtakunnallisella tasolla, erityisesti Arkadianmäellä tässä vaiheessa erityisen rajusti. Suuret panokset ovat liikkeellä. Tähän massiiviseen asetelmaan yhdistettynä kriittisten äänenpainojen esiin nostaminen edellyttää raakaa työtä. Tällä tavalla kenenkään ei pitäisi joutua turvallista tulevaisuutta tai elinympäristöään puolustamaan.

Jos ihminen kuvittelee olevansa kaikkivoipa siten, että pystyisi ehdottomalla varmuudella hallitsemaan kaiken tämänhetkisen ja tulevan teknologian, ennakoiden myös nykyajan ja tulevaisuuden globaalit yhteiskunnalliset tapahtumat ja luonnonilmiöt, liikutaan jo kovin kyseenalaisella pohjalla. Ei edes ydinvoimainsinööri saati kansanedustaja sentään näin ylivertainen olento ole!

Ydinvoimaa voidaan pönkittää suoraviivaisin puhein. Ydinenergian tuotantoketju ei silti noudata suoraviivaista reittiä, vaan sisältää monivaiheiset uraaninlouhinta-, rikastus-, ja jalostusprosessit, sekä useita eri vaiheissa tapahtuvia kuljetuksia ennen kuin tarvittava polttoaine saavuttaa voimalaitoksen. Kaikki tuotantoketjun vaiheet ovat potentiaalisia, osin jopa todennäköisiä ympäristö- ja säteilyriskin aiheuttajia. Lopputulokseksi saadaan toki energiaa, erittäin huonolla (37-57 %) hyötysuhteella. Oheistuotteena syntyy valtava määrä mereen johdettavaa lämpötehoa (1200-4300 MW) sekä lähes loputtomalla aikajänteellä korkea-aktiivista, siis korkeariskistä superjätettä, jolta elämää kaikissa muodoissaan on kyettävä suojaamaan nyt ja tulevaisuudessa.

Kohtalaisen mittavan päätöksen valtioneuvosto ja eduskunta joutuvat siis puntaroimaan. Yksikään ministeri tai kansanedustaja ei todellisuudessa kykene myönteisen päätöksen edellyttämään riskinhallintaan ja täyden vastuun kantamiseen. Sellaiset kuvitelmat ja lupaukset eivät valitettavasti voi sen paremmin poliitikkojen kuin energiayhtiöidenkään taholta perustua muuhun kuin puhtaaseen spekulaatioon.

Kolumni julkaistu Keskipohjanmaassa 17.8.2009.

Koulujen alettua on kesäkin virallisesti lopuillaan. Tilanteen voi todeta aistinvaraisesti ilman kalenteriakin. Mutta koulujen lisäksi alkaa moni muukin asia tässä vaiheessa vuotta: sienestyskausi, marjamehujen teko, harrastukset ja työt ainakin perinteisimmältä lomakaudelta palanneilla. Politiikkasyksykin pyörähtää käyntiin.

Alkaa myös pitkä odotus, kohteita on monia: odotetaan syyslomaa, itsenäisyyspäivää, joulua, ehkä jo seuraavaa kesää. Tulevia lomia hartaammin moni pieni tai isompi perheenjäsen on kuitenkin juuri odottanutkin koulun ja töiden alkua. Harmittavan monilla suomalaisilla alkaa nimittäin niin sanottu nenänvalkaisu tai pidempi vieroitushoito kesäajan hallitsemattomista liikakulutuksista. Valitettavan monille päihdeperheiden kouluikäisille kesän loppu on jonkinlaisen säännöllisen päivärytmin ja edes yhden lämpimän aterian sisältävän ajanjakson paluu. Alku arjelle, jossa on aikuisiakin ihmisiä kantamassa vastuuta, ainakin osan aikaa vuorokaudesta.

Ei ollut mieltä ylentävää lukea jokin aika sitten pohjoissuomalaisen kunnan rattijuopumustapauksen kaltaista uutista. Ravintolan pihasta lähteneen juopuneen kuljettajan pysäyttäneet järjestysmiehet olivat löytäneet auton takapenkiltä nukkuvan 5-vuotiaan lapsen. Missä me elämme? Missä ovat apu, tuki ja varhainen puuttuminen, jotka estäisivät lapsen elämän kulkeutumisen vanhempien päihderiippuvuuden kurimuksessa täysin väärille raiteille? Järjestysmiesten nopea reagointi saattoi olla tuon lapsen kannalta elintärkeää.

Nopeaa reagointia tarvitaan myös silloin, kun kaupungilla vastaan hoippuu täysin holtittomassa humalassa tai muussa päihdetokkurassa oleva nuori äiti tai isä työntäen itkevää vauvaa vaunuissaan? Melkein huolestuttavampaa on, ellei vauva edes itke! Jotain on tehtävä, se lienee selvää. Silmien ummistaminen ei tule kyseeseen. Soitto poliisille, sosiaaliviranomaisille tai vaikka lähimpään neuvolaan on vähintä, mitä itseään ja ihmisyyttä kunnioittavan kansalaisen tulee tehdä.

Jokaisella lapsella on oikeus vanhempiinsa, mutta on myös olemassa oikeus päihteettömään lapsuuteen, huolenpitoon ja turvalliseen aikuiseen. Aina tuo aikuinen ei voi olla oma biologinen vanhempi. Vanhemman arjesta irrottaminen on joskus lapsen kannalta paras ja ainoa oikea ratkaisu.
Lapset, joiden perheiden piinallisiin tilanteisiin ei ole ajoissa puututtu, ovat juuri niitä, jotka kouluikäisinä kovasti odottavat lomien ja viikonloppujen päättymistä. Silloin asiat ovat jo pahasti pielessä, vaikkei koulun odotus toki vain kaltoin kohdeltujen yksinoikeus olekaan.

Kolumni julkaistu Keskipohjanmaassa  29.6.2009.

Juuri kukaan meistä ei kuvitellutkaan työllistyvänsä yhteen pysyvään työpaikkaan, eläkepäiviä odottelemaan. Niin ei sitten enemmistölle ole käynytkään. Olemme pätkätyöllistettyjen vakiokaartia.

Kaikille meille kuitenkin vakuuteltiin suurten ikäluokkien väistyvän pian. Avautuvia työpaikkoja piti tulvia ovista ja ikkunoista. Se aika näyttäisi vieläkin olevan todella lähellä.

Jotkut meistä opiskelevat yhä, tositarkoituksella, työn puuttuessa tai ammattia vaihtaakseen. Kaikkea kannattaa kokeilla. Työttömiä tohtoreita joukossamme on turhan monta.

Useat meistä haaveilevat kaikesta huolimatta siitä, mistä edeltäjämmekin: perhe (ydin- tai joku muu), työ (ei välttämättä pysyvä), koti (mieluiten kuitenkin oma).

Aika harvat meistä ovat sukunsa sijoilla. Niitäkin on, jotka pysyttelevät kotonaan tai ainakin melkein, kuten ennenkin.

Yksikään meistä ei ole välttynyt varhaisnuoruudessaan kuulemasta uhkakuvia. Eikö maailma pelastunutkaan, kun freonit häipyivät tukkaa pulleana pitäneestä hiuslakasta? Eikä Irakin sota vienytkään maapalloa mennessään?

Monilla meistä silti on lapsia. Osa ainakin haluaisi, useat yhä odottavat oikeaa aikaa, paikkaa ja kumppania. Toiset katsovat parhaaksi olla ilman.

Melkoinen määrä meistä on löytänyt kumppanin netistä. Siellä me kaikki kohtaamme, ainakin kavereita.

Lähes kaikki meistä hallitsivat Commodore kuusnelosen käytön. Sittemmin opettelimme koulussa vähän muitakin. iPodit ovat ajaneet ohi korvalappustereoiden, eivät sentään kuulu jokameikäläisen varustukseen. Olemme jo osittain jälkeenjääneitä.

Jokainen meistä on lama-ajan lapsi. Tunnemmeko nyt hämmentynein mielin kyseenalaista nostalgiaa? Tuskimpa vaan. Pärjääjät selvisivät lähes naarmuitta, kuten kaikesta. Heikoimmat tippuivat kelkasta jo aikapäiviä sitten, vieläkin laahustavat hännän huippuina.

Suurinta osaa meistä on ainakin yritetty yleissivistävästi peruskouluttaa olemaan avoin, suuntautumaan ulospäin, artikuloimaan, esitelmöimään, argumentoimaan, väittelemään, keskustelemaan, olemaan vuorovaikutteinen. Vaikutusta tai ei.

Joko loksahti?

Kolmikymppisten kokemuksia kaikki. Emme me aikakauttamme valinneet, emmekä olosuhteita, kuten eivät edeltäjämmekään. Lähtökohdat olivat olemassa, kun tämän ajan kolmikymppiset kasvoivat kuvioon mukaan. Nyt suurin osa meistä on suhtkoht tyytyväisiä isoon osaan ympäröivistä asioista. Sitä muuta puolta asioista osa meistä yrittää yhä parantaa, kuten edeltäjämmekin. Hiljaa hyvä tulee!

Ei lähtölaskentaa ole syytä vielä aloittaa. Mutta kieltämättä, kukapa kolmikymppinen ei kuitenkin kelaisi, miten tässä kaikessa lopulta käy? Kallis on kotimaa(ilma).

Julkaistu Keskipohjanmaassa 11.5.2009.

Lähdin matkalle, asioimaan. Edellisenä iltana selitin jälkikasvulle, että äiti tulee sitten takaisin, kun on nukuttu kaksi yötä. Intiaanipäähineen alla pieni pää mietti vain sitä, miten äiti jaksaa kävellä aivan ypöyksin sinne Saksaan saakka. Kuultuaan junasta ja lentokoneesta sulkien ja höyhenten ympäröimä ilme kirkastui. Sitten iski harmistus siitä, ettei pääse mukaan. Välähdys: ”Säähän saatat varmaan löytää sieltä meille lapsille jotku pienet yllätykset? Voi olla että hyvinki löydät!”, laskelmoi intiaani. Lupasin löytää, pyynnön ajoitus osui nappiin. ”Ääitii?”, toinenkin pieni pää vaatii osaansa huomiosta. ”Titte äiti tullee tatasi.”, kuuluu toteamus sängyn pohjalta ennen unen tuloa.

Lastenkin piti päästä junamatkalle, muutamaa päivää aiemmin. Tunti ennen lähtöä, tarkkojen tautipaikkojen välttelytoimista huolimatta, pienempi alkoi oksentaa. Se siitä. Isompi muisti monena päivänä varmuuden vuoksi kysellä, joko tänään päästäisiin lähtemään, vaikka puuro pyrki väärään suuntaan siitäkin suusta. Kummitädin lupaamat vappupallot ja Särkänniemen puhuva puu jäivät näkemättä. Kevään ja työn juhlaa vietettiin kotona ja rakennuksella kuitenkin soveltuvin osin, ilman simaa ja munkkeja tosin. Voi elämän kevät!

Kevättä näkyvissä junan ikkunasta: voikukat kukkivat, samoin valkovuokot! Keski-Euroopassa kukki jo tuomi, syreeni ja moni muu. Voikukista oli jäljellä vain hahtuvaiset ”puhalluskukat”. Ystävällinen saksalainen kirjakauppias kaivoi varastoistaan ja näyteikkunastaan viimeiset pienet kukka- ja varisreput. Yllätyspuoli kunnossa! Energiayhtiön osakaskokouksen vähemmän ystävällinen puheenjohtaja päästi kriittisten osakkeenomistajien edustajat ääneen huomattavasti odotettua anteliaammin. Kritiikkipuoli kunnossa! Kokoussirkuksen jälkeen olo on väsynyt, mutta vahvistunut. Sitten kotiin.

Onneksi tulee kesä. ”Sitte sun ei äiti tarvi mennä ennää ikinä töihin, eikä ne oppilaatkaan tuu ennää ikinä sinne kouluun.”, isompi julistaa. ”Tittei ennää.” seuraa pienemmän säestys. Toiveajatteluako, vai kenties uhkakuva? Samana päivänä karuksi totuudeksi ilmoitettiin, että ”mummi ja ukki on paljon mukavampia kuin äiti ja isi”. Varmana tietona, naapuriin tehdyn navettavierailun johtopäätöksenä olen saanut kuulla myös, että: ”Lehmä on äiti paras elläin, siitä saa maitoa!”. Myönnettävä oli, vaikken itse suoralta kädeltä osannutkaan vastata kysymykseen siitä, mikä kaikista paras eläin olisi. Mutta kysymys: ”Miksi elläimiä ja ihmisiäki pittää olla olemassa?”, vetikin jo sanattomaksi. Kaiken tarkoitus, ainakin tärkeä osa sitä, taisi seistä silmieni edessä.

Junan seisahtuessa ihmiset vastaanottavat ja hyvästelevät rakkaitaan, omia palasiaan elämän tarkoituksesta. Sitähän tämä matka on.

Kolumni julkaistu Keskipohjanmaassa 23.3.2009.

Katselin oppilaiden kanssa vankasti perusteltuja totuuksia ilmastonmuutoksen syistä ja seurauksista sisältävän yhdysvaltalaisen dokumenttielokuvan ”Epämiellyttävä totuus” (2006). Vajaan parituntisen kestänyt USA:n ex-varapresidentti, pitkän linjan ilmastopoliitikko Al Goren esitys upposi suurimpaan osaan 9-luokkalaisista ilmeisen hyvin, ottivat tosissaan. Tosi olikin kyseessä, on yhä. Totuuksia on monia, sanotaan. Valitaanko niistä kullekin sopivin vai kenties parhaiten perusteltu? Jälkimäinen menetelmä johtaa lähes varmasti lähelle oikeaa. Miellyttäviäkin totuuksia alkaa kiihtyvää vauhtia paljastua, johtuen tästä ”epämiellyttävästä totuudesta”, pakosta kohdata ilmaston lämpeneminen syineen seurauksineen.

Pohjoismaiden pääministerit painottavat Islannin globalisaatiofoorumissa äskettäin laatimassaan lausunnossa ”vihreää kasvua”, kykyä vastata ilmastopakon ja finanssikriisin haasteisiin ja luoda vihreään yhteiskuntaan vihreitä työpaikkoja. Joillekin tahoille moiset lausunnot ovat yhä kuin punainen vaate. Punavihersokeitako? Ehkäpä vain sokeita totuudelle.

Pääministerien mukaan Pohjoismaiden tulee olla edelläkävijöitä energiatehokkuudessa ja uusiutuvien energianlähteiden alalla. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta, toteutuakseen? Epäilijöille sanoisin, esittäkää parempia totuuksia, paremmilla perusteilla höystettynä. Niitä on hyvin vaikea löytää. Näin tuumannee myös elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen todetessaan panostuksen uusiutuvaan energiaan olevan nyt tärkeämpää kuin lisäydinvoiman rakentaminen. Pekkarinen laskeskelee (Hufvudstadsbladet 16.3.2009) lisäydinvoiman tarpeeksi tulevalle 10 vuodelle 0-1 uutta reaktoria. Nolla kuulostaa hyvältä, sata uusiutuviin vielä paremmalta.

Mitäpä miettii 9-luokkalainen tulevaisuudestaan energiatehokkaassa yhteiskunnassa, lämpenevässä ilmastossamme? Pipo on tungettu takataskuun, olemus ei vaikuta tulevaisuuden tulkinnan terävimmältä kärjeltä, mutta katse on keskittynyt. Taitaa totuus mietityttää sittenkin, epämiellyttävällä tavalla. Päästään syömään, totuudella piinaaminen päättyy, tältä erää.

Kolumni on julkaistu Keskipohjanmaassa 2.2.2009.

Vuosi on vaihtunut, joulu jo ajat sitten vietetty ja nurkissa taas hieman enemmän roinaa ja krääsää. Lisää pitäisi hankkia. Talouslama ahdistelee pian joka nurkassa ja kulutusta kehotetaan kasvattamaan. Lisää, enemmän, suurempaa, parempaa, uudempaa…ettei mikään vain pääsisi loppumaan. Energiaakin pitäisi saada lisää, suuret torvet toitottavat. Teollisuutta kaatuu siellä sun täällä minkä ehtii, mutta teollisuuden energiankulutus sen kuin kasvaa, näin uskotellaan. Ja kotitaloudet ne vasta kuluttavatkin. Ei pärjätä, jos ei saada lisää, kaikkea. Tehdään joku iso mylly, se pelastaa pulasta! Ja leveämmät tiet, päästään lujempaa!

Pitäisikö tässä nyt muistaa luonnostakin tuttu ilmiö? Luonnon populaatioissahan koko homma tuppaa rysähtämään, kun tietty raja tulee vastaan. Kaikkea ei riitä kaikille, loputtomasti. Sitten taas aloitetaan alusta, hieman puhtaammalta pöydältä. Liika kulutus on leikkautunut pois. Kun suomalaisessa ihmispopulaatiossa puhuu säästämisestä, vähemmällä pärjäämisestä, pienemmistä isompien sijaan, saa osakseen hyväntahtoista hymyilyä. Hymyn takana pidetään vähintäänkin naurunalaisena, epärealistina. Mitä sitä hulluja, ”kehityksen” rattaita ei voi pysäyttää. Elintason pitää nousta nousemistaan. Ei muuta ko helppo elämä ja kaikkea kaikille, jotka haluaa, tai ainakin mulle!

Kuka kaipaisi kohtuutta? Moniko muistaa elävänsä rajallisessa tilassa? Kuinka lähelle rajoja äärettömän kasvun hullunmyllyä halutaan venyttää? Haluaisiko joku vain yksinkertaisen hyvää elämää, helppouksineen vaikeuksineen päivineen? Olisiko kukaan valmis tyytymään vähempään tai edes hitusen muuttamaan tapojaan, jotta kaikilla yhteisesti olisi hieman fiksumpi suunta? Moni olisi, paljastavat mielipidemittaukset. Muutamat eivät tätä halua. Ajatellaanko älyttömän mammonan kasvattamisen seurauksia ollenkaan? No, ajatella saa. Onhan niitä haittavaikutuksia, mutta hyödyt ovat aina suuremmat kuin haitat, kuulemma, tai ainakin mulle.

Ihmiset päivittelivät nuoren äidin jaksamista. Lapset olivat pieniä, säästeliäs piti olla ja isäntäkin paiski töitä ja rakensi, yötä myöten. Eikä edes vesivessaa uuteen taloon, kaikki jo valmiiksi vanhaa muutenkin!? ”Mitä ne ihmiset oikein elämältä havittelevat?”, kysyi perheenisä, ”Helppoa ja mukavaako kaiken aikaa pitäisi olla?”. Niinpä. Eikö joidenkin asioiden eteen pidäkin hieman pinnistellä, se voi jopa kannattaa. Eikö pitäisi pinnistellä hieman porukallakin, se vasta kannattavaa olisi. Liian helppouden ja yltäkylläisyyden vallitessa ihmisistä tulee äkkiä laiskanpulskeita pötköttäjiä. Ei tunnu missään. Olisipa vähän haastetta, isommatkin vastukset silloin tällöin ovat tarpeen. Olla jotain, minkä vuoksi sinnitellä, jokin tavoite. Ei sen välttämättä tarvi olla helppo elämä, hyvä riittää.